Ukko - sillä ukolta hän minusta näytti istuessaan siinä pieksut jalassa, karvareuhka silmillä ja piippu suupielessä - oli kuitenkin niin ajatuksissaan, että epäröin ryhtyä puheisiin. Lopulta sain suustani: “On se ilmoja pidellyt…” Ukko havahtui, käännähti ja melkein tuhahti: “Vai pidelly! Eihän niitä mikään pitele. Tuulikin on voimistunut koko ajan. Ennustivat, että keväällä se tuntuu jo Virentsessä saakka!”
Hieman hätkähdin vastausta, ja päätin mennä suoraan asiaan: “Työskenteleeköhän taidehistorian oppiaineen pääedustaja, professori Waenerberg tässä rakennuksessa?” Uusi tuhahdus ja vastaus: “Venneperi? No se nyt työskentelee missä työskentelee… Näyttää vaan juoksevan miesten perässä, vaikka ikääkin on… Ensinhän se riiasi sitä Hannan veljenpoikaa...” Ukko otti piipun suustaan ja osoitti sillä Seminaarinkadun varrella olevan Parviaisen talon suuntaan: “...ja kun Oskarilta rahat loppu, niin se meni ja otti yhden Jäärneveltin. Ja nythän sillä on ollu jo pitemmän aikaa joku paruuni tuolta Porin puolesta. Tiedä häntä, milloin sekin päättyy.”
En tullut vastauksesta hullua hurskaammaksi, joten päätin kysyä dosentti Hanna Pirisestä, joka myös oli taidehistorioitsija. Tuskin pääsin alkuun, kun ukko innostui: “Niin Hanna…! Hanna se on jämpti liikenainen, pisti vastikään Muuramessa pystyyn uuden yrityksen. Resenaarttiahan ne myy jo ulkomaille. Ehkä sitä pitäisi minunkin kokeilla...” Ajatus sai ukon suun napsamaan ja silmät loistamaan.
En kuitenkaan voinut lähteä Muurameen, vaan jatkoin: “Entä professori Hanka…?” Johon ukko voivottelemaan: “Hankalaa, hankalaahan se on, kun päivät raataa itsensä näännyksiin ja yöt haikailee…” Ukko vilkaisi sivulleen ja alensi ääntään: “Oonpa nähny, kuinka se öiseen aikaan kattelee niitä kuvia, salaa kattelee…” Minäkin alensin ääntäni: “Mitähän kuvia…?” “No niitä saarnatuoleja, ehtaa parokkia, pulleita muotoja…” Ukko piirsi piipullaan ilmaan.
Minusta jo tuntui, etten päässyt puusta pitkään, mutta kysyinpä nyt vielä kuitenkin: “No mitenkäs nämä nuoret tässä oppiaineessa?” “No nuoria nyt tulee ja menee, eivät tahdo pysyä…Laurikin vaan reissaa...saas nähä, onko Vitruuvius vielä kainalossa, kun maailmalta palaa...sehän oli nähty siellä…”
Aloin kuitenkin käydä jo levottomaksi ja keskeytin ukon jaarittelun päästäkseni tekemään haastattelua: “No ovatkos ne nyt täällä Educassa?” “Täällä? Eihän täällä ketään ole. Siellä ne on taikalaatikossa.” “Missä taikalaatikossa?”, kysyin jo hieman kärsimättömänä. “Puumipoksissa, tuossa vieressä.” Ukko viittasi piipullaan viereiseen rakennukseen, kun minä jo olin avaamassa Educan ovea yrittäen vielä: “Mutku…” “Ei mitään mutkuja, sinne vaan sekaan - mutta jätä mennessäs oppiaine eteiseen ja pistä taidehistorian takki naulaan. Uudet aatteet ja uudet vaatteet, niin se on.”
Olin kuitenkin jo niin kauan viipynyt haastattelumatkallani, että sain tyytyä siihen tietoon, jonka ukolta sain. Toimituksessa hieman nyrpisteltiin jutulleni, mutta eihän minulla ollut asiaan muuta puolustusta kuin että tuli mutku matkaan.
Harjoittelija